Kirjatopa
-
Viimeisin läpiluettu on Kalle Päätalon Nälkämäki.
Päätalo kirjoitti jatkosodan ajasta ja sotavankileiristä kertovan Nälkämäen vuonna 1967, kesken Koillismaa-sarjan ja ennen Iijoki-sarjaa, mutta toisaalta hän ei ymmärtääkseni Iijoki-sarjassa palannut sotavankileirin aikaan, koska oli kirjoittanut sen jo tässä Nälkämäessä. Eli siinä mielessä Nälkämäkeä voidaan ehkä pitää jollain tavoin osana Iijoki-sarjaa, vaikka siinä seikkailee Päätalon itsensä sijasta Matti Lieko, joka on kyllä Päätalo itse ihan ilmielävänä.
Minä en ole Päätaloihin koskenut muuta kuin muutama vuosi sitten, kun aloin lukea läpi Iijoki-sarjaa. Johonkin asti pääsinkin, taisi olla kuudennen kirjan eli Loimujen aikaan loppupuolelle, jossa alkoi talvisota. Samaan aikaan alkoi myös Ukrainan sota ja sodasta lukeminen alkoi ahdistaa liiaksi. Niin vein kaikki Päätalot (niitä isän peruina taisi olla lähes koko tuotanto, puoli mottia kirjoja työhuoneen lattialla ei ollut kovin edustava sisustuselementti) Punaisen Ristin konttiin ja jätin itselleni pari mahdollisesti kiinnostavaa teosta, esikoisen Ihmisiä telineillä ja tämän Nälkämäen.Aika perinteistä Päätaloa tyyliltään, sen perusteella mitä sitä Iijoki-sarjaa luin. En osaa analysoida mikä Päätalon tekstissä, tässä Nälkämäessäkin tökkii, mutta ei se ole oikein minun tekstiäni. Kyllähän sitä lukee, vaan pitkäveteiseksi käy. Tämänkin nyt kahlasin lähinnä sinnillä läpi, mutta lähinnä olen helpottunut kun sain sen luettua. Kierrätykseen menee tämäkin.
-
Ja sitten kohtasi loppunsa Satu Rämön Jakob. Minähän olen ne kaksi ensimmäistä osaa (Hildur ja Rósa & Björk) täällä jo maininnut. Hildurista tykkäsin kuin hullu puurosta ja luin sen käytännössä yhdeltä istumalta. Rósa & Björkiin suhtaudun kriittisemmin vaikka hyvä kirja sekin oli, ei voi kieltää. Jakob on nyt sitten sarjan kolmas ja viimeinen (valitettavasti!) osa.
(Myöhempi edit: jatkoa on tulossa ensi syksynä, on mainittu että tulevan kirjan nimi olisi Rakel.)Aluksi vähän takkusi. Huomasin ärsyyntyväni mm. siitä, että osassa kappaleita liikuttiin menneessä, vaikka ne oli kyllä aina selkeästi merkitty, että silleensä ei ollut ongelmia tietää missä aikaikkunassa liikutaan. Mutta silti ne tuntuivat aluksi vähän sellaisilta irrallisilta ja päälleliimatuilta. No, eivät ne olleet, sitten lopulta, tietenkään. Jossain ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tai viimeistään kirjan puolivälissä alkoivat tapahtumat mennä sellaisella tahdilla sellaiseen suuntaan, että se loppu tuli luettua yhteen putkeen, koska ei vain voinut jättää keskenkään. Eli kyllä tämäkin menee kategoriaan "hyvä kirja", ei ole kahta sanaa siitä. Sivuaa muuten hevosia osittain!
Spoilaamatta sen enempää niin lopussa osa langanpätkistä tulee kiinni, mutta osa jää leijumaan ilmaan. Lopulta ei voi tietää, miten tässä sitten kävikään, varsinkaan niiden hevosten kannalta. Että siinä teille cliffhangeriä! Tämä kirjasarja tulee jäämään minun hyllyyni, koska aion palata siihen vielä joskus. Lisäksi sarjan tv-oikeudet on myyty ja voinpahan sanoa, että on sitä huonommistakin kirjoista tv-sarjoja tehty.
-
Englanninkielisenä äänikirjana nyt kuunneltu loppuun Nicholas Evansin The Horse Whisperer (Hevoskuiskaaja). Oon tämän lukenut kerran aiemmin joskus esiteininä ja tykkäsin kirjasta silloin todella paljon, ja olipa mielenkiintoista tälleen 20 vuotta myöhemmin tarttua samaan tarinaan ja huomata miten eritavalla sitä kuuntelee ja tulkitsee.
Tarina lienee useimmille tuttu, joten ei siitä sen enempää. Kirjana tää on tosi hyvin otteessaan pitävä; paljon tarttumapintaa, juoni etenee jatkuvasti ilman tylsiä jaaritteluja ja henkilöhahmto on hyvin todentuntuisia. Kuvailua on sopivasti (sellaiselle joka siitä ei liiemmin perusta) niin että saa helposti kiinni eri tilanteiden tunnelmasta. Oon lukenu yhden toisenkin Evansin kirjan, johon verrattuna tämä etenee paljon tehokkaammin alusta loppuun. Ja tosiaan, vaikka elokuva on todella uskollinen kirjalle, on loppu näissä aivan erilainen!
Mua yllätti kovasti, että kyynelehdin useampaankin kertaan tämän kirjan aikana (nuorempana en muista moista harrastaneeni) ja herätti muutenkin todella vahvoja tunteita laidasta laitaan.
Suosittelen kyllä jos ei oo tullut tätä vielä luettua (tai lukenu kauan sitten, kuten minä) ja kaipaa ajatuksia herättävää, tunteikasta ja silti kivasti etenevää tarinaa käsiinsä.
-
@Serena elokuva ainakin on tosi koskettava, pitääpä ihan lukea se joskus
-
@serena
Sanon samaa kuin Jannica että leffa on nähty myös (snif!), mutten tainnut tietää, että se on kirjan pohjalta tehty. Täytyy panna korvan taakse, kuulostaa koko lailla lukemisen arvoiselta opukselta. -
Seuraava loppuunsaatettu kirja on Jonathan Clemensin A Short History of Finland.
Tälle kirjalle olisi sopinut paremmin ehkä jokin toinen nimi. Kyllä siinä historiaakin käytiin läpi, joskin tosi-tosi pintapuolisesti ja paikoin keskittyen vähän outoihin asioihin. Mutta kirjan loppupuoli kertoi pääasiassa ulkomaalaisen kirjoittajan havaintoja Suomesta ja suomalaisista. Ihan osuvia havaintoja sinänsä, aivan kaikkea en toki allekirjoita, mutta historian kanssa niillä on kovin vähän tekemistä. Ja välillä olisi saanut olla tarkempi esimerkiksi suomenkielisten nimien ja sanojen oikeinkirjoituksessa.
Periaatteessa siis ihan viihdyttävä kirja, muttei varsinaisesti mikään historiateos, sitten lopulta. Koska ostin tämän historiateoksena, niin olihan se vähän pettymys siinä mielessä. Kiertoon menee mutta tulipa luettua. -
En tiedä kannattaisiko tästä sanoa erityisesti mitään, kun en saanut luettua kirjaa edes puoliväliin, mutta jos nyt kuitenkin jotakin...
Nimittäin Karoliina Timosen Laina, biofiktio joka kertoo Kalle Päätalon ensimmäisen vaimon tarinan. Minä tuossa yllä mainitsin sen Päätalon Nälkämäen lukeneeni ja Iijoki-sarjasta alkua, mutten päässyt vielä naimisiinmenoon asti jälkimmäisessä. Nälkämäessä sitä alettiin jo vähän suunnitella. Silti Päätalon henkilöhistoria on pääpiirteissään tuttu kuitenkin.
En tosiaan siis ole mikään Päätalo-fani, mutta noin niinkuin teknisesti naisnäkökulma asioihin kiinnostaa aina ja ajattelin lukea Lainan ennen kuin paketoin sen joulupakettiin. Homma kuitenkin tyssäsi parinkymmenen sivun jälkeen, en tiedä oikein miksi. Ei ehkä kiinnostanut sitten vain tarpeeksi eikä se kirja ja tarina oikein tuntunut lähtevän käyntiin. Ajattelin sitten että antaa olla, väkisin lukeminen on vähän ikävää aina. -
Koska häiritsee.
Kaksi kirjaa hukassa. Oon lukenu nää joskus nuorena, suomennettuna molemmat, ja varsinkin ensimmäisestä muistikuvat tosi hämärät, mutta kokeillaan.
Kirja 1 sijoittui mielestäni jonnekin sademetsätyyppiseen ympäristöön, tekisi mieli sanoo että meidän maailmassa, mutta en ole varma. Juonesta en muista juuri mitään, mutta siinä oli jotain.. öh.. ehkä ihmis-pantteri tyyppisiä.. tyyppejä? Oli ehkä vanhempi kirja koska luin sen joskus, hmm, heitetään 2001-2005 ja muistelen ettei kauhean tuoreen näköinen painos ollut.
Kirja 2 sijoittui nykymaailmaan. Siinä oli ehkä joku mayoihin liittyvä mysteeri ja yksi päähenkilö paljastui olevaksi joku uudesti syntynyt taruhahmo. Mä jotenkin muistelisin et tarussa oli kaksi veljestä tms. (edit/ Hunahpu? mut tää tieto ei vieny mua yhtää eteenpäin). Luin tämän ehkä noin 2004-2008, oli silloin ehkä uudehko teos.
-
This post is deleted! -
This post is deleted! -
Nyt sain loppuun Etsuko Sugimoton omaelämänkerrallisen kirjan Samurain tytär. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1925, kirjoittaja itse eli vuosina 1874-1950.
Hyvin mielenkiintoinen teos, ainakin jos (vanha) Japani tapoineen kiinnostaa. Kirja kyllä vaikuttaa aika pintapuoliselta joissain asioissa, joita en osaa suoraan nimetä. Asiat vain tapahtuvat ja sujuvat, ja sitä on jotenkin vaikea uskoa, kun kyseessä on isot asiat, kuten muutto Yhdysvaltoihin, täysin toisenlaiseen kulttuuriin. Toki länsimaisen ja japanilaisen kulttuurien eroja alleviivataan, eihän niitä voisi olla alleviivaamatta. Joka tapauksessa, kiinnostava kirja.
Mutta sitten on se mutta: tämän käännöksen/painoksen kieliasu. Ihan hirveä! En ymmärrä miten näin viimeistelemätöntä tekstiä on ikinä päästetty painoon. Kirjassa on jatkuvasti kaikenlaista pientä huolimattomuutta, vääriä sijamuotoja, väärin taivutettuja sanoja, huonoja lauserakenteita, joitain ihan puhtaita lyöntivirheitä. Ja tämä on ihan jatkuvaa. Ei kuitenkaan mitään jatkuvasti saman virheen toistamista, mutta satunnaisia virheitä tekstissä. Että kyllä tekstin kääntäjä suomea osaa, ei sitä tarvitse epäillä, mutta oma epäilys on se, että kääntäjä on tehnyt kiireellä käännöksen ja kukaan ei ole sen jälkeen lukenut sitä läpi.
Kääntäjäksi on merkitty Mika Korhonen. Tämmöistä nimeä ei kuitenkaan löydy esimerkiksi Lexitecin listasta, että kuka lienee. Jotakin vinkkiä saa Suomen Kuvalehden artikkelin otsikosta Uusi kustantamo piilottelee suomentajiensa nimiä – käännösten takaa löytyy kustantaja itse, mutta valitettavasti itse artikkeli on maksumuurin takana. Muutenkin tuosta Oppian-kustantamosta on aika vähän mitään tietoa, mutta Samurain Tytär oli ensimmäinen tämän kustantamon kustantama kirja, johon törmäsin ja saattaa olla vähään aikaan viimeinen tai ainakin syynään kirjoja tarkemmin läpi ennen ostamista. En halua maksaa huonosta suomenkielestä ja kirjoitusvirheistä. -
Olen viime aikoina keskittynyt lukemaan läpi lähinnä vanhoja tuttuja opuksia, joten ei ole ollut tänne mitään kirjoitettavaa. Mutta nyt sain loppuun yhden tuoreimmista hankinnoista, Päivi Hannulan Väärän auton kyytiin - suomalaisia katoamistapauksia. En yleensä lue true crimea, sillä vaikka aihepiiri kyllä kiinnostaa, niin siitä kiinnostaa eniten oikeastaan nämä katoamistapaukset. Niin että tämä kirja oli sinänsä helppo valita hyllystä matkaan.
Hyvä kirja, mukaan oli valittu pari tunnettua keissiä, joista on viime aikoina uutisoitukin mediassa (Piia Ristikankankare, Ilpo Härmäläinen), mutta ilahduttavasti myös vähemmälle huomiolle jääneitä ja voisi sanoa, että jo unohduksiin pudonneitakin tapauksia, kuten Merja Vaara, Heidi Härö ja Pekka Tuukkanen. Tuoreemmista mukana on Riina Mäkisen katoaminen ja Mika Moringin tekoset.
Kirjailija on rikostoimittaja ja sanoisin, että journalistitausta näkyy tekstissä, se on tosi sujuvaa ja helppolukuista. Miinuksena sanoisin sen, että kirja olisi voinut hyötyä tiivistämisestä. Esimerkiksi Moringin rikostaustaa ja tekoja perattiin läpi kovin perusteellisesti. Vähemmälläkin olisi tullut selväksi, että kyseessä on ikävä tyyppi. Mutta niin tai näin, niin ihan suositeltava kirja, jos true crime kolahtaa. -
Mä tajusin yksi päivä että applellahan on tuo oma kirjakauppansa/sovelluksensa ja perjantaina sitten ostinkin ensimmäisen kirjan luettavaksi padilla.
Tällä hetkellä luvussa on siis Liz Tomfordin Windy City sarjan ensimmäinen kirja Mile High. Pääasiassa innostus tämän kirjan lukemiseen on lähtenyt booktubesta ja ainakin toistaiseksi kirja on vienyt mukanaan ja ajoittain on jopa hankalaa laskea padia kädestään jotta saisi lopetettua lukemisen
Fyysisinä kirjoina yöpöydällä onkin sitten Daniel Woodrellin Winter's Bone joka on kyllä yhtä tervassa tarpomista mutta en kuitenkaan oo vieläkään päättänyt et luenko sitä vain tosi hitaasti vai luovutanko jo ja merkkaan sen DNF:äksi. Toisena kirjana on sitten J.P. Pulkkisen Sinisiipi joka ei ole ensimäisten sivujensa jälkeen saanut kyllä itseäni vielä napattua mukaansa.
E-kirjoista seuraavana olisi tarkoitus sitten ostella ja lukea joko tuon Windy City sarjan seuraava tai sitten pidän pienen tauon ja luen Brent Underwoodin Cerro Gordo kirjan joka kylläkin vasta tiistaina julkaistaan.
-
Tuorein luettu kirja on yhden sortin klassikko ehkäpä, nimittäin Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija. Kaupoissa on tarjolla uutta painosta, joka sisältää kaikki viisi Myrskyluoto-sarjan kirjaa, jotka Blomqvist kirjoitti.
Kirjasta jäi vähän kaksijakoiset ajatukset. Toisaalta se oli tosi karu ja totinen kertomus, minkä nyt tietysti etukäteen tiesi tai ainakin arvasi, kun Myrskyluodon Maijan tarina on pääpiirteissään tuttu. Välillä se oli silti aika raskaanoloista luettavaa.
Toisin paikoin kirja tuntui vähän epärealistiseltakin. Että miten Maija ja lapset, joista vanhinkaan ei ollut vielä kuin hädin rippikouluikäinen, muka selviytyivät kalastuksesta, taksvärkistä ja kaikesta muusta?
Kirjoitustyylikin risoi toisinaan. Se oli monin paikoin sellaista toteavaa: Maija teki sitä ja sitten teki tuota. Maija ajatteli näin ja noin. Se teki hahmoista ja koko kirjasta vähän etäisen tuntuisen. Toisaalta se saattoi olla hyväkin asia, ottaen huomioon tarinan karuuden. Ihan kaikki ei mennyt ihon alle.Mutta kirja tarjoaa meille nykylukijoille tehokkaan ikkunan senaikaiseen elämään saaristossa (ja osin muuallakin). Jos oikein tulkitsin, kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun jälkipuoliskolle noin suunnilleen. Kun ruoka loppuu, ei sitä haeta marketista lisää. Ei noin vain lähetetä viestiä, että hei, vauva olisi syntymäisillään, oliskohan ketään kätilötaitoista apuun. Tai jos olisikin, niin myrsky estää kenenkään pääsyn ulkosaaristoon. Mitä sitten kun tulipalo vie kaiken eikä ole edes lusikkaa, jolla syöttäisi lapsia? Kaikki pitää tehdä itse alusta lähtien, talo, vaatteet, ruoka, lämmitys, eikä sitä sitten muulle paljon aikaa jääkään.
Kyllähän kaikki varmasti tämän tietävät, että tämmöistä elämä oli silloin entivanhaan. Mutta silti tuollainen kuvaus on minusta arvokasta, koska se tuo eteen kappaleen sitä todellisuutta, missä silloin elettiin. Eikä siitä niin kauhean kauaa edes ole vielä, muutama sukupolvi. Minusta ainakin tällaiset kuvaukset tekevät asioista konkreettisempia. Nykyaikana on tietenkin nykyajan ongelmat, en minä niitä vähättelemään ala, mutta saatan silti olla vähän kiitollinen, ettei nyt tuota aikaa ole tarvinnut elää itse. -
Sain kahlattua läpi taas yhden historia-aiheisen tiiliskiven, nimittäin Peter Frankopanin Silkkitiet – Uusi maailmanhistoria. Kirja on vuodelta 2015, joten ihan viimeaikaisimpia tapahtumia siinä ei ole. Sille on olemassa jatko-osa, Uudet silkkitiet, mutta ei sekään kauhean tuore ole, 2018.
En varsinaisesti tiennyt mitä pitäisi odottaa, kun lähdin kirjaa ostamaan ja lukemaan. Toisaalta se käy läpi maailmanhistoriaa hyödykevirtojen näkökulmasta ja siitä, miten ne ovat vaikuttaneet maailmaan. Toisaalta se käy läpi keski-Aasian historiaa.
Kirja on tosiaan tiiliskiven paksuinen enkä lähde sitä tässä referoimaan, ei sillä että osaisinkaan. Pari juttua kuitenkin jäi erityisesti mieleen. Ensinnäkin 1400-luvun lopulle asti Eurooppa oli melkein se surkein maailmankolkka, mitä kuvitella saattoi: syrjäinen, rauhaton, köyhä, sivistymätön. Ainoa mikä täällä kehittyi, oli aseistus ja sodankäynnin taktiikat. Sitten kun löydettiin Amerikka ja sieltä alkoi valua virroittain hopeaa ja muuta arvokasta, pelilauta kääntyi Euroopan hyväksi. Yhtäkkiä se olikin keskiössä, kun lännestä tuli sitä hopeaa ja idästä kaikkea muuta. Sitten kun se aseistus ja sodankäyntitaktiikat olivat kehittyneet, eurooppalaiset lähtivät vähitellen valtaamaan itselleen Afrikkaa ja Aasiaa sen Amerikan lisäksi.
Toinen on sitten se, mitä tuolla keski-Aasiassa ja lähi-idässä on tapahtunut vuosisatojen saatossa. Eurooppalaiset valtiot ovat huseeranneet siellä mielensä mukaan ja varsinkin sitten, kun öljyn merkitys alkoi kasvaa. Lisäksi alue on strategisesti tärkeä, ei vähiten se öljyn ja sen kuljettamisen takia, mutta myös muuten. Kylmän sodan aikana mukana olivat tietysti myös ideologiset seikat. Sen verran sekavaa on ollut koko ajan, ettei ihme jos siellä on rauhatonta edelleen. -
Mä lähdin tähän vuoteen sillä ajatuksella, et rikon kaikki aiemmat lukuennätykseni. Oikeastihan mä olen ollut aiemmin tosi hidas lukemaan ja lukenut ehkä maksimissaan 5 teosta vuodessa. Nyt oon "harjoitellut" lukemista ja tänä vuonna aion lukea 30 kirjaa! Lasken tähän tosin mukaan myös runokokoelmat ja sarjakuvat, jotka on yleensä vähän lyhyempiä kuin romaanit.
Vuoden aloitin Toni Morrisonin Beloved-teoksella, hieno teos, mut surullinen. Siitä jatkoin Ulla-Lena Lundbergin Jäähän, joka oli upean arkista, mutta silti koukuttavaa saaristoarjen kuvausta. Kerronnan rivien välissä oli paljon asiaa. Arkisista asioista tuli isoja. Seuraavaksi luin Eeva-Liisa Mannerin Tyttö taivaan laiturilla ja Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian. Molemmat hienoja teoksia, Mannerin teos tosin tuntui aika lohduttomalta. Statovcilla on teoksessa hienoja metaforia ja sitä oli samaan aikaan triggeröivää ja ilahduttavaa lukea (triggeröivää esimerkiksi väkivallan takia, ilahduttavaa kun teoksen erilaiset piilomerkitykset alkoivat avautua).
Oon tässä välissä kans koittanut saada loppuun Stephen Kingin Herääminen-teosta, joka on ehkä eniten viihdekirjallisuutta näistä kaikista. Ehkä sen takia mulla on kestänyt sen kanssa pisimpään, kun se ei pidä ihan samalla tavalla otteessaan. Koitan urheasti kuitenkin nyt lukea sen loppuun!Sarjakuvista mulla on tällä hetkellä kesken Tympeät tytöt ja Heartstopper vol. 1. Runokokoelmia en oo vielä lukenut. Jonossa on myös filosofiaa ja jotain tietokirjoja.
-
Tuorein läpiluettu on Sue Blackin Kaikki mitä jäljelle jää – Oikeusantropologin elämä kuoleman parissa. Hesari on kirjoittanut tästä alkuvuodesta hyvän kirja-arvostelun enkä tiedä onko minulla oikeastaan mitään lisättävää siihen.
Mutta tämä oli hyvä kirja. Paikoittain voisi sanoa että jopa makaaberi enkä ehkä voi suositella, jos kuolema tai sen ajattelu ahdistaa kovin paljon. Jos ei ahdista, niin sitten kannattaa tarttua teokseen. Blackin suhtautuminen kuolemaan, ruumiiden ja muiden jäännösten käsittelyyn, ruumiinavauksiin jne on toki hyvin arkipäiväistä, kun sitä lajia on opiskellut ja tehnyt työkseen vuosikymmenet. Kuitenkin rivien välistä ja välillä ihan suoraankin sanottuna tekstistä paistaa se, että vainajan kunnioitus on kuitenkin tärkeätä ja työssä yritetään siihen kaikin tavoin pyrkiä. Kirja ei edes yritä mässäillä groteskeilla yksityiskohdilla ja muilla hirveyksillä. Ja jos ajattelee mielessään stereotyyppistä keski-ikäistä brittiläisnaista, niin osuit oikeaan: kuivalta huumorilta ei voi välttyä. -
Taas uusi romaani uunista ulos: Iida Turpeisen Elolliset.
Tätähän on paljon kehuttu monissa eri medioissa. Ylistyssanoja riittää enkä ole yhtään eri mieltä niiden kanssa, hyvä kirja oli.
Sen teema kiertyy sukupuuttoon kadonneen stellerinmerilehmän ympärille: miten se löydettiin, miten se pääsi katoamaan lähes kenenkään huomaamatta, miten siitä tuli lähinnä myytti, miten sellaisen luurangon löytyminen oli lottovoitto alaskalaiselle kuvernöörille, miten yksi harvoista täydellisistä luurangoista päätyi Helsinkiin ja mitä kaikkia vaiheita se on käynyt läpi. Tämä on kuitenkin romaani ja osa asioista, varsinkin keskusteluista voi olla ja todennäköisesti onkin keksittyjä, mutta kyllä siellä ihan faktat kuulemma taustalla ovat. Mielenkiintoinen opus kaiken kaikkiaan siis! -
@sirpa tää kyllä kuulosti todella mielenkiintoiselta, taitaa mennä omallekin lukulistalle!
-
@humutin
Todellakin suosittelen! Siinä tuli paljon myös ajankuvaa ja kunkin aikakauden ajatusmalleja. Esimerkiksi ei uskottu, että jokin laji voi kadota sukupuuttoon ihmisen toiminnan ansiosta, koska jumala on luonut maailman ja ei siellä nyt vain voi käydä niin. Tosin on sanottava, että stellerinmerilehmän sukupuuton varsinaisia syitä ei tiedetä tarkasti tai ainakin niistä käydään keskustelua, se kävi ilmi kun piti tietysti mennä googlaamaan tietoja lajista. Se oli ilmeisesti harvinainen jo löytymisensä aikoihin, mutta mikä sitten oli se lopullinen niitti lajin katoamiseen, niin tiedä häntä. Ei ihminen kyllä millään tavoin auttanut asiassa, joko suoraan eläimiä metsästäen tai välillisesti metsästäen merisaukkoja, jolloin merisiilien tärkein vihollinen katosi, merisiilien määrä kasvoi ja ne taas söivät stellerinmerilehmien levät.
Kirjassa sivuttiin myös luonnonsuojelua pieneltä osin, sen kehittymistä ja esimerkiksi munien keruuta kokoelmiin. Ja miten pienestä lopulta oli kiinni, että stellerinmerilehmästä saatiin ikinä ylipäänsä tietää mitään. Näin jälkikäteen ajatellen, kirjan luettua, tulee nimittäin mieleen, että oli kyllä ihan hyvät mahikset, ettei sen olemassaolo olisi koskaan päätynyt tiedeyhteisön tietoisuuteen. Että se olisi voinut ihan hyvin elää ja kadota ilman että nykyään tai silloinkaan olisi tiedetty mitään. Korkeintaan jäänyt elämään alkuperäiskansojen legendoihin puolimyyttisenä eläimenä: parhaimmillaan liki kymmenmetrinen, kymmenen tonnin painoinen hylkeenkaltainen eläin vanhoissa taruissa, joo ihan heti uskotaan... Mutta joo, se tästä, ei tule liiaksi juonipaljastuksia.