Tässä kertomus vaelluksesta tallinomistaja Juulian näkökulmasta.
Lähdin puolen päivän aikaan vetämään vaellusta tallin ulkopuoliselle ratsukolle. Minja lähti Topiaksen kanssa pitämään perää, vaikka Aavan ratsu Nori vaikuttikin järkevältä tapaukselta. Ansi oli ollut pari päivää kevyellä liikunnalla ja ajattelin, että parin tunnin vaellus tekisi senkin aivoille hyvää. Se pääsisi vähän puhaltamaan energioitaan pois. Vaellusta olinkin markkinoinut mielen lepuuttamisella työviikon jälkeen, mutta minun suokkiorien kanssa kiirettä piti kyllä kokoajan. Olinkin koko viikon uurastanut milloin mitäkin tehden, eikä aikaa tuntunut riittävän kaikelle, vaikka uurasti tallissa aamusta iltamyöhään. Olin siis itsekin tämän vaelluksen tarpeessa.
Lähdimme matkaan puolen päivän aikaan rennosti käynnissä, tuttua reittiä. Ansi pärski innokkaasti ja kyseli kokoajan, josko alettaisiin jo ravaamaan ja laukkaamaan. Ensimmäinen vartti kuluikin rennosti kävellen ja siinä samalla rupatellen vähän kaikenlaista. Kun pääsimme hyvälle metsän suojassa olevalle polulle, aloimme ravaamaan. Sää oli hyvä, mutta tuuli tuiversi korvissa ja heilutteli puiden lehtiä. Ansi ei ollut moksiskaan, ja siitä oln ylpeä. Ravailimme oman aikaamme rennosti ottaen välillä levähdystaukoja(lähinnä ratsastajia varten). Kylläpä tekikin hyvää lähtä taas pitkästä aikaa kunnon maastolenkille. Ansin kanssa kun tämä maatoilukin oli nyt vähän jäänyt. Kello lähestyi jo yhtä, kun olimme ravailleet tiemme Jerisjärven rantaan. Uittopaikka oli aivan toisella suunnalla, joten viilennykselle emme ennättäneet, kun Aava ja Minja takanani odottivat kovasti kunnon laukkasuoralle pääsyä. Olimme ottaneet pari lyhyttä pätkää laukkaa aiemmin, mutta nyt olisi aika rallitella ihan kunnolla. Ohjasin pienen joukkiomme hiekkatielle ja nostin laukan. Laukkasin vähän aikaa mukavuuden haluisesti Ansia aika kovasti pidätellen, mutta lopulta kuitenkin päästin orin laukkaamaan aivan sydämensä kyllyydestä. Taakseni en siinä oikein voinut katsoa, mutta iloista naurua kuulin kokoajan,joten eipä tainnut Aavallakaan olla ongelmia pysyä Norin kanssa perässä. Ansi kauhoi jaloillaan ilmaa ja pärskähteli innoissaan. Se aina vaan kiihdytti, kunnes päätin, että oli aika hillitä vauhtia. Siitähän Ansi oli eri mieltä ja heitti kunnon ilopukit. Voi tätä lurjusta! Tämä ei kuitenkaan ollut mikään iso temppu, joten istuin syvälle satulaan ja jarrutin. Ori uskoi vihdoin, että hauskanpito päättyi nyt ja siirtyi raville. “Ovatko kaikki vielä matkassa mukana?” kysyin ja sain myöntävät vastaukset. Hevoset olivat laukkapätkän jälkeen jo aika uuvuksissa, joten ravailimme ja kävelimme rauhallisesti takaisin tallille vielä reilun puolen tunnin ajan. Tunnelma oli juuri kohdillaan ja maaston jälkeen olin taas virkeänä valmis uuteen viikkoon hupsujen suokkieni kanssa.
Iso hatunnosto sulle! 
