Tuorein luettu kirja on yhden sortin klassikko ehkäpä, nimittäin Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija. Kaupoissa on tarjolla uutta painosta, joka sisältää kaikki viisi Myrskyluoto-sarjan kirjaa, jotka Blomqvist kirjoitti.
Kirjasta jäi vähän kaksijakoiset ajatukset. Toisaalta se oli tosi karu ja totinen kertomus, minkä nyt tietysti etukäteen tiesi tai ainakin arvasi, kun Myrskyluodon Maijan tarina on pääpiirteissään tuttu. Välillä se oli silti aika raskaanoloista luettavaa.
Toisin paikoin kirja tuntui vähän epärealistiseltakin. Että miten Maija ja lapset, joista vanhinkaan ei ollut vielä kuin hädin rippikouluikäinen, muka selviytyivät kalastuksesta, taksvärkistä ja kaikesta muusta?
Kirjoitustyylikin risoi toisinaan. Se oli monin paikoin sellaista toteavaa: Maija teki sitä ja sitten teki tuota. Maija ajatteli näin ja noin. Se teki hahmoista ja koko kirjasta vähän etäisen tuntuisen. Toisaalta se saattoi olla hyväkin asia, ottaen huomioon tarinan karuuden. Ihan kaikki ei mennyt ihon alle.
Mutta kirja tarjoaa meille nykylukijoille tehokkaan ikkunan senaikaiseen elämään saaristossa (ja osin muuallakin). Jos oikein tulkitsin, kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun jälkipuoliskolle noin suunnilleen. Kun ruoka loppuu, ei sitä haeta marketista lisää. Ei noin vain lähetetä viestiä, että hei, vauva olisi syntymäisillään, oliskohan ketään kätilötaitoista apuun. Tai jos olisikin, niin myrsky estää kenenkään pääsyn ulkosaaristoon. Mitä sitten kun tulipalo vie kaiken eikä ole edes lusikkaa, jolla syöttäisi lapsia? Kaikki pitää tehdä itse alusta lähtien, talo, vaatteet, ruoka, lämmitys, eikä sitä sitten muulle paljon aikaa jääkään.
Kyllähän kaikki varmasti tämän tietävät, että tämmöistä elämä oli silloin entivanhaan. Mutta silti tuollainen kuvaus on minusta arvokasta, koska se tuo eteen kappaleen sitä todellisuutta, missä silloin elettiin. Eikä siitä niin kauhean kauaa edes ole vielä, muutama sukupolvi. Minusta ainakin tällaiset kuvaukset tekevät asioista konkreettisempia. Nykyaikana on tietenkin nykyajan ongelmat, en minä niitä vähättelemään ala, mutta saatan silti olla vähän kiitollinen, ettei nyt tuota aikaa ole tarvinnut elää itse.